Julkinen sarjakuvaurani alkoi Sarjis-lehden tieteissarjojen kautta.  Sitä ennen olin näperrellyt omien sarjakuvieni parissa lapsuudesta

lähtien käyttäen lyijykynää ja puuvärejä. Tushi tuli välineeksi  jossakin vaiheessa 50-lukua ja vaikka sillä raapustaminen olikin alkuun-

sa melkoista suttausta ja tuntui kovalta ja jäykältä lyijykynän jälkeen,  jaksoin treenata tushin käyttöä kunnes se alkoi sujua.   Halusin

nimittäin, että sarjani  vaikuttaisivat  yhtä oikean näköisiltä  kuin lehdissä näkemäni.

                       

   Onneksi  olin tottunut tushin käyttöön kun minulle ilmeni tilaisuus saada sarjakuviani julkaistuksi oikeissa lehdissä.   Nuoren Oikeis-

ton päätoimittajana varusmiesaikani jälkeen toiminut Reijo Telaranta otti minuun yhteyttä muistaen piirtämiäni sarjakuvia sotaväestä

ja pyysi jotain sarjakuvaa lehtensä koristeeksi.  Ellen olisi ollut jo omin opein harjaantunut tushin käyttöön, hän olisi tuskin kelpuutta-

nut lyijykynällä tehtyjä piirroksia.  Tein varsin lyhyen aikaa kahta strippisarjaa tuohon lehteen, toinen oli edellä mainittu Zubu,   joka

perustui  omaan vanhaan pilasarjaani  juoksupojasta,   jona itse aloitin työurani ennen   kuin minusta leivottiin  graafinen valokuvaaja

Herttoniemen Syväpainoon, sittemmin Hertsoksi ja Helprintiksi nimettyyn lehtipainoon.

   Päästyäni  Veikko "Joonas" Savolaisen kautta piirtämään Ruotsin Williamsille eli avustamaan häntä Hevoshullun sarjojen teossa,

sarjakuvaurani pääsi vasta varsinaisesti vauhtiin.   Varsin pian apulaisen roolini loppui  ja sain tehdäkseni hevossarjoja omin päin  ja

tätä jatkui aina siihen saakka kun olin jo alkanut Mustanaamiotyöni.  Mutta ensi alkuun olin jo kadottanut minulle ominaisen piirros-

tyylin yhteistyömme aikana, koska jäljen piti näyttää niin paljon Joonaksen tyyliltä kuin mahdollista.  Sen vuoksi jouduin hylkäämään

vuosia käyttämäni satulallisen tussiterän ja jouduin raapustelemaan samanlaisella, jota Joonas käytti. Sivellintä en kuitenkaan suos-

tunut käyttämään.  Joonaksen tyyli oli jo 70-luvulla muuttunut yhä enemmän ligne claire-tyyppisemmäksi verrattuna hänen aikaisem-

pien vuosiensa parhaiden Joonas-seikkailujen naturalistisempaan tyyliin.  Itse asiassa pidänkin Joonasta enemmänkin taitavana ka-

rikatyyripiirtäjä kuin varsinaisen naturalismiin pyrkivän sarjakuvan tekijänä. Joutuessani noudattamaan hänen ligne claire-tyyliään,

jota hän käytti Hevoshullussa, tällaisen yksinkertaisella viivalla tehdyn piirroksen kanssa toimiminen ei tuntunut hyvältä ja olinkin

tyytyväinen kun jonkin  aikaa yksin hevossarjoja tehdessäni aloin taas tavoittaa piirrostyylin, joka tuntui tutummalta.  Ja vielä parem-

malta tuntui kun aloin piirtää Mustanaamiota. Alla olevassa  kollaasissa oleva keskimmäinen kolmen kuvan esitys on jo jokseenkin

omaa tyyliäni ja vielä enemmän esihistoriallisessa sivussa.

           

    Nämä pikkutyttöjen ratsastusharrastuksesta kertovat sarjat eivät olleet ominta alaani, mutta tein parhaani ja ainakin opin melko lail-

la asiasta, josta en ollut tiennyt juuri mitään. Työ oli itse asiassa melko helppoa, koska miljöö pysytteli enimmäkseen ahtaalla alueella.

Pahinta oli se, etteivät käsikirjoittajat olleet kaikki ammattilaisia vaan  kirjoituskykyisiä hevosihmisiä.   Ei-ammattilaisten kirjoittajien 

helmasynti on yleensä ihastus omaan tekstiinsä ja he kirjoittavat liikaa  ja liian pitkiä repliikkejä ja ahtavat myös kuviin mielellään  se-

littäviä paneeleja eli bokseja.   Varsinkin tällaisissa hevossarjoissa sellainen on tuskallista sille,  joka joutuu muuttamaan heidän oival-

luksensa kuvaruuduiksi, joissa saattaa olla kolmekin ratsastajaa.  Hevonen on siksi kookas,   että kun kuvalle ei jää paljon tilaa puhe-

kuplien joukossa, ne on piirrettävä niin pieniksi,  että satulassa istuvat ihmiset muuttuvat hyttysenjätöksiksi.   On siis ymmärrettävää,

että halusin välillä tehdä muunkinlaista sarjakuvaa.  Sitä olikin tarjolla Williamsin, sittemmin Semicin kaltaisessa suuressa sarjakuva-

kustantamossa.  Starlet (Suomessa Frendi) tarvitsi skandinaavisempaa piirtäjää pohjoismaissa tapahtuvia sarjoja varten. sillä pääosa

piirtäjistä oli espanjalaisia tai italialaisia.  Kysymyksessä oli teinityttöjen romantiikka, joka ei senkään verran ollut minua inspiroivaa

kuin hevostytötkään, mutta vaihtelun nimissä otin työn vastaan ja tein joitakin sarjoja tähän lehteen.  Tein yhden sarjan myös uuteen

Tumac-lehteen ja lisäksi joitakin  yhden sivun  tieto-iskuja Inkoista ja  Etelä-Amerikan elukoista.   Sitten alkoikin Mustanaamion pa-

rissa työskentely ja kun alkuunsa piirsin myös Hevoshullun sarjoja tunsin välillä olevani ylityöllistetty. Mustanaamiosta vastaava

ruotsalainen pomoni Ulf Granberg nurisi aikansa siitä, etten käyttänyt kaikkea aikaani afrikkalaisen naamiosankarin työstämiseen

ja tämä johti piankin siihen, että hän puhui minut ulos ratsastussarjoista esimiesasemansa nojalla Min Häst-lehden toimittajan kanssa. 

Samoihin aikoihin Min Hästin toimittaja keksi muuttaa piirtäjiensä työnkuvaa vaatimalla, etteivät he piirtäisi lainkaan puhekuplia

vaan jättäisivät niille vain riittävästi tilaa kuvissa.  Se oli minullekin viimeinen pisara ja vaikka aloitinkin seuraavan työni ilman puhe-

kuplia, nöyryytti se minua niin paljon, että jätin sarjan kesken parin sivun jälkeen lopettaen täten hevossarjojen piirtämisen. Mutta

vielä ennen kuin näin tapahtui, tein täysin oman hevossarjani lehteen vuonna 1981.  Se ei ollut mikään lehdelle tyypillinen ratsastus-

sarja, vaan dokumentti hevosen esihistoriasta koko sen kehityskaaren varrelta.

                         

                                                                                                    Oma hevossarjani ilmestyi Hevoshullun numerossa 12 / 1981 

                                  Itse asiassa kuvallisesti parhaan hevossarjani tein  vuonna 1979 albumiin, joka Suomessa julkaistiin Hevoshullun lahjakirjana 1979.

                           

 Täysin en hevossarjoista kuitenkaan päässyt eroon, koska vuonna 1997 Min Häst-lehden päätoimittaja otti minuun yhteyttä toivoen,

että piirtäisin kirjasta Myrskytuuli jatkosarjakuvan, jonka pääosassa oli preerian mustangi. Koska aihe oli villistä lännestä, lämpenin

heti ajatukselle varsinkin kun muistin lukeneeni lapsena kyseisen kirjan, joka oli ilmestynyt WSOY:n nuorten seikkailusarjassa. Kävi

kuitenkin niin, että kyseinen päätoimittaja lopetti ja uusi tuli tilalle ja mustangin seikkailut jäivät tekemättä.  Seuraava päätoimittaja

kuitenkin halusi, että tekisin Lena Ollmarkin tekstiin perustuvan lehteen paremmin sopivan neliosaisen sarjan.  No, uusi päätoimitta-

ja oli sangen viehättävä nuori nainen ja sai minut vaivatta suostumaan, vaikka pikkutyttöjen huvittelu hevosten kanssa ei minua enää

suuremmin innostanut.  Piirsin nuo neljä jaksoa ja sain kuulla kunniani Mustanaamiolehden vastaavalta eli Ulf Granbergilta.  Hän pu-

hutteli neitosta, joka oli minut houkutellut hakoteille ja niinpä palauduin takaisin Mustanaamion pariin ja äijäporukkaan.                                  

Hevoshullun sarjojen ohella piirsin myös sarjoja uuteen Min Hund-lehteen , joka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Vain 19 numeroa ilmes-

tyi vuosina 1974 ja 1975. Kyseessä oli Hevoshullun suosion  kannustamana lanseerattu vastaavanlainen versio koiraihmisistä ja heidän

haukkuvista lemmikeistään.  Suomeksi lehti ilmestyi nimellä Haukku.  Lehti myi Suomessa hyvin, mutta koska se ei kannattanut Ruot-

sissa yhtä hyvin,  se lopetettiin kokonaan melko pian.  Lisäsyynä lopettamiseen saattoi olla myös se, että lehteä julkaissut Williams För-

lag lopetti toimintansa vuonna 1975 ja myytiin Semicille,  joka jatkoi suurinta osaa Williamsin tuottamista sarjakuvalehdistä,  mutta Min

Hund kuului niihin,  jotka lopetettiin.  Niin jatkoin taas pelkästään hevosten ja romanttisten teinityttöjen kuvaamista kunnes Mustanaa-

mion tekeminen alkoi   ja keskityin joksikin aikaa pelkästään siihen.

                   

                     Aloitin näiden koirasarjojen piirtämisen Teneriffalla hevossarjojen ohella ilman erikoisempaa inspiraatiota ja se näkyi

                     kaikissa lehteen tekemissäni sarjakuvissa. Koska tuolloin vielä avustin Joonasta hevossarjojen tekemisessä ja olin jou-

                     tunut yksinkertaistamaan omaa tyyliäni, näkyy se selvästi Haukun sarjakuvissa, samoin kuin vielä ensimmäisissä niistä

                     sarjoista, joita tein Hevoshulluun Joonaksen lopetettua niiden tekemisen (tosin hän palasi myöhemmin omien sarjojensa

                     kanssa lehden sivuille). Alla pari näytettä Haukkuun tekemistäni kuvituksista:

                                      

                                           Kummatkin näytteet ovat vuodelta 1975, joten edellisen vuoden piirrokset

                                           ovat vielä kehnompia. Alla sivu tuolta vuodelta vähän paremmasta sarjasta.

                                       

                                                        Seuraavaksi  malli ainoasta Tumac-lehteen tekemästäni sarjasta. 

                     

             Pääsin tekemään vain yhden Tumac-sarjan, vaikka olisin mielelläni kuvittanut lisääkin perinteis-

             tä seikkailusarjaa,  jota se edusti.   Hevosten, pikkutyttöjen ja koirien jälkeen se olisi ollut terve-

             tullutta vaihtelua. Ainoan sarjani tein vuoden 1979 Tumac-albumiin. Sitten kyllä alkoikin Musta-

             naamion piirtäminen suunnilleen samaan aikaan.

             Alla kokoelma joistakin Tumaciin vuosina 1978-79 tekemistäni Etelä-Amerikan tietoiskuista:

        

   Vuonna 1976 jouduin myös avittamaan Joonasta hänen Pellervo-lehdessä ilmestyvän Unto Uneksija-sarjansa kanssa. Hevos-

sarjojen aiheuttaman lisääntyneen työmäärän painostuksesta Joonas teetti mm. Tarmo Koivistolla ja Risto Mäkisellä Untoja ja

minäkin tein niitä kaksi.   Aiheet piti tietenkin keksiä itse ja toisessa käytin lottovoittajan vaikeuksia siitä mihin rahansa panisi

ja toisessa taas mitä ongelmia Untolla olisi jos hän olisikin Tarzan.  Alla näyte toisesta niistä alkuperäisenä mustavalkoisena si-

vuna.  Klikkaa kuvaa suuremmaksi.  Tein Untot nimimerkillä Oscar, jota käytin alkuunsa hevossarjoja piirtäessäni.

                                                                

                                           _______________________________

Nuorten tyttöjen sarjakuvalehti Frendi ilmestyi vuosina 1977-1986 ja sisälsi pehmoromanttisia rakkauskertomuksia. Tein siihen

jotakuinkin kymmenisen sarjaa käsikirjoituksiin, joiden tekijöitä en muista.   Ruotsissa lehti ilmestyi Starlet-nimisenä ja Suomes-

sa puolestaan nimellä Frendi. Lehden lisäksi julkaistiin Iso Frendi-nimistä albumikokoa, joista ainakin kolmeen tein romanttis-

aiheisen sarjan etelänmaalaisten piirtäjien tuotteiden lisäksi. Ruotsin toimitus nimittäin halusi, että lehdessä olisi joku piirtäjä,

joka tuntisi paremmin pohjaismaisia olosuhteita.  Siten minut värvättiin mukaan. Itse sarjoistakin on vain yksi jäänyt mieleen, koska

se poikkesi tavanomaisesta kaavasta. Vuoden 1979 Frendi-albumissa ilmestynyt "Lääke yksinäisyyteen" oli piristävä poikkeus

kummituskertomuksineen ja sai minut tekemään huolellisempaa työtä kuin lehden tavallisissa rutiinisarjoissa.

                                                           Alla sivunäyte kyseisestä sarjasta: 

                                       

                                           Alla myös näyte tavallisesta rutiinisarjasta vuoden 1979 Isosta Frendistä:

          

    Joskus 80-luvun alkupuolella (en muista tarkkaa aikaa) Ruotsin Semic kutsui minut neuvotteluun Tukholmaan, sillä englantilainen

Mustanaamiokäsikirjoittaja tarjosi uutta lisäsarjaa lehteen ja arveltiin, että allekirjoittanut olisi sopiva sen kuvittajaksi. Tällöin tapa-

sin Norman Workerin ensi kerran.  Kyseessä oli tuolloin kovasti pinnalla ollut ninja-aihe ja Norman oli saanut idean sarjaan, jossa

kansainvälinen englantilaisseikkailija, joka oli saanut kasvatuksensa japanilaisten parissa ja oppinut kaikki ninjojen pirulliset konstit

hengenriistoon, olisi päähenkilönä. Käsikirjoitusta ei vielä ollut ja meetingin tarkoitus olikin kehitellä sarjan yksityiskohtia. Saimme-

kin aikaan jonkinlaisen pohjan, jonka perusteella Norman teki ensimmäisen käsikirjoituksen. Sarjasta oli tarkoitus tulla jatkuva, mut-

ta sen ensimmäinen ja ainoa jakso julkaistiinkin Svenska Serier-lehdessä  3/1987.  Sarja ei ilmeisesti tuntunut jatkokelpoiselta ja

Norman ryhtyikin tekemään käsikirjoituksia kahteen samantapaiseen sarjaan, jotka jatkuivat vuosia  Mustanaamiolehdessä. Sarjan

jokseenkin mielenkiinnoton piloottijakso on luettavissa netissä websivujeni yhteydessä....   Klikkaa tästä

                                                               Alla kuvia Drakon-sarjasta, josta yllä oli kyse:

                

                          

                                    Ensimmäinen eli piloottijakso tapahtui Etelä-Amerikassa, kuten elukoista näkyy. 

    Seuraavaksi tulivat  Mustanaamio-lehden täytesarjat omalle kohdalleni ensiksi  oman Achilles Wiggenini  muodossa,  myöhemmin 

minulle tarjottiin piirrettäväksi muitakin jatkosarjoja.  Yksi niistä oli Deathgame (Tuhon Tietokone), jota on julkaistu monta jaksoa...

  

    Sarjan kirjoittaja on amerikkalainen Tony de Paul, joka on tehnyt myös useita Mustanaamiokäsikirjoituksia. Hänellä on hyvä tyyli

ja mielikuvitus ja hänen juttujaan on ollut hauska piirtää jo siksikin,  että tarina hyppelee cybermaailmassa milloin minnekin - muinai-

sesta Egyptistä Villiin Länteen tai 30-luvun  gangsterivallan Chigagoon.   Koko sarjasta huomaa heti,  että kirjoittaja on amerikkalai-

nen.  Deathgame (Tuhon Tietokone) jatkui  pitkään  jatkosarjana Mustiksessa,  mutta katkesi kuin kanan lento kun lehden täytesar-

joja ruvettiin säästäväisyyssyistä karsimaan rankalla  kädellä.   Ruotsin Mustanaamiotoimitushan on jo  vuosia luonut uusia sarjaku-

via pääsarjan lisäksi, mikä on monin verroin kalliimpaa kuin ostaa valmiita, usein vanhoja sarjoja välittäjiltä.  Nyt siihen on menty  ja

jonkinlainen tuoreus ja omaleimaisuus on kadonnut.  Mitään muuta kuin Mustanaamiosarja ei ole jäänyt lehteen  itsetuotetuista sar-

joista sen jälkeen kun viimeinen lisäsarja Achilles Wiggen lopetettiin. Deathgame ylti 18 jaksoon ennen lopettamistaan, mutta yksi ko-

konainen jakso on valmiina, mutta julkaisematta, sillä käsikirjoittajaa pyydettin päättämään sarja parissa sitä seuraavassa jaksossa,

eikä valmista jaksoa haluttu julkaista ennen kuin koko sarja olisi ollut koossa.  Tony de Paul oli kuitenkin ylityöllistetty, eikä muuten-

kaan vaikuttanut olevan enää kiinnostunut jatkamaan sarjaa. Todennäköisesti myös vaatimus pikaisesta lopusta vaikutti asiaan.

   Toinen, ehkä minulle mielenkiintoisempi  useajaksoinen työ oli etelä-Ranskassa asuvan Mustanaamiokäsikirjoittaja Scott Goodal-

lin tekemä huolellinen dokumentti niinikään eteläisessä Ranskassa sijaitsevan Rennes le Chateaun mysteeristä.

        

                          

    Tämä Mustiksen monijaksoinen lisäsarja oli ensimmäinen suuritöinen sarjakuvatyöni. Suuritöinen siinä mielessä, että siinä ei ollut va-

raa mielikuvitukselle,  koska kaikki perustui todellisuuteen ainakin olemassaolevien paikkojen, yksityiskohtien ja henkilöiden kohdalla.

Paikkansapitävyyden avuksi käsikirjoittaja toimitti minulle lastin taustamateriaalia etupäässä kuvien muodossa.  Valokuvien, kirjojen ja

paikalta kuvattujen videoiden avulla sain melko hyvän kuvan tästä  pienestä paikkakunnasta.  Suurta hyötyä oli myös paikallisin voimin

tehdystä sarjakuva-albumista,  joka kertoi nasevasti Abbe Saunierin vaiheista paikallisena pappina.   Siitä löytyi yksityiskohtia,  joita ei

ollut mahdollista saada muualta.  Scott Goodallin kokoama dokumentti oli paljon laajempi ja monitahoisempi kuin tuo sarjakuva-albumi.

Toivoisin, että tästä Mustiksessa jatkona julkaistusta mysteerisarjakuvasta tehtäisi albumi, jotta kokonaisuus olisi yksissä kansissa.

                  Paikallisin voimin tehty ranskalainen albumi mysteeriosta oli minulle suureksi avuksi.

             Albumin tekijät ovat Antoine Captier, Marcel Captier ja Michel Marrot, joista Captierit ovat sukua Sauniéren kellonsoittajalle. 


                Erinomainen sivusto Rennes le Chateaun mysteeristä

    Mustiksessa julkaistiin vielä sen  itsetuotettujen  lisäsarjojen aikana  muitakin  mysteereitä  käsittelevää  sarjaa   "TUNTEMATON

MAAILMA", joka itse asiassa syntyi kun siinä ensimmäisenä julkaistu tekemäni sarja ilmestyi.  Jatkona oli muutama minun tekemäni

tunnettuja arvoituksia käsittelevä juttu ja viktoriaanisen ajan kirjailijoiden jännäreitä, jotka muokkasin sarjakuviksi. Lisäsarja sai uutta

verta amerikasta ostetuista jännitysjutuista ja jatkui jonkin aikaa.   Minun kohdallani näiden sarjojen tekeminen hiipui muiden töiden ja

uuden tekijänoikeuslain takia.

     

   Kuvassa vain joitakin Tuntemattoman Maailman sarjoistani. Lisäksi joukkoon mahtuu Arthur Conan Doylen varhaisia novelleja, jotka

muokkasin sarjakuviksi ja jo mainitut mysteerit, kuten "Tutankhamonin kirous"  ja  "Lumimiehen arvoitus".   Nämä sarjat  olivat  piris-

tävää vaihtelua Mustanaamion ja Achilles Wiggenin välissä.  Ne olivat sopivan lyhyitä, eivätkä vieneet liikaa aikaa.  Jokainen tosin vaa-

ti jonkin verran tutkimustyötä  taustamateriaalin vuoksi,  mutta niiden alue oli jokseenkin tuttu vanhastaan.    Osa näistä sarjoista on jul-

kaistu myös Portti-lehdessä,  jonka eräänlainen "hovipiirtäjä" minusta on kuin vahingossa tullut.

          

                              Ulric Daybheny   SUMACH                                                         Scott Goodall    LAIVA 

          

                                  Kari T. Leppänen     JETI                                                  Rudyard Kipling:    PEDON MERKKI 

    

                                         

                       Tein  useitakin  Arthur Conan Doylen nuoruudenaikaisiin novelleihin perustuvia sarjoja. Tässä ensimmäinen

                       niistä  -  PAHAHENKI  ( The Fiend of the Cooperage ). Tämä otos on AMOK-lehdestä, jonka päätoimittaja-

                       na toimin 1992-1993 sen laman tappaman lyhyen ilmestymiskauden ajan. 

 

                                        

                                                                                                Tutankhamonin kirous

 

                                                                                                   

                                        

                               Homo Sapiens Novus on yksi lyhyistä Mustiksessa julkaistuista scifinovelleistani. Samoin Sigma Draconis III.

      Trellos-sarja on toinen pitempi scifinovellisarjakuvani,  jonka aloitin kunnianhimoisesti, mutta jonka loppusivut jouduin tekemään Fan-

   tomen-toimituksen toivomuksesta lyhennetyssä muodossa,  jolloin minun oli muutettava  käsikirjoitusta. Koska lyhennettyyn sarjaan piti

   saada nopeasti loppu, oli keksittävä hätäratkaisu ja se tietenkin latisti jutun.  Trellos-planeetan albiinot ja vishvanoiden tukikohtaan tehty

   hyökkäys jäivät toteutumatta.  Tarkoitukseni on tehdä sarjan loppu uusiksi, mutta aikaa ei ole vielä liiennyt kyseiseen puuhaan.

  

   päivitetty 21.12.2016                                                        


 

                                                

                                                                                      

                                                                                           links

                                                             Takaisin

                             SIVUILLE:         WIGGEN    JOHN CARTER    SCIFI    

                             RAIDEN     TRELLOS      KUVAGALLERIA       ENGLISH  PAGES