AMOK  oli albumimuotoinen kirjakauppamyyntiin tehty tuote ja ensimmäinen vain kotimaisia sarjakuvia sisältävä sarjakuva-

lehti sitten Sarjiksen viimeisen numeron vuonna 1974.   Amokin idea sai alkunsa Book Studiolle,  jolle tein tuolloin kirjankansia,

ehdottamastani fantasia- ja scifi-sarjakuvalehdestä.  Book Studion Kari Lindgren puolestaan ehdotti horror-aiheista materiaalia,

sillä kauhuboomi, Stephen King etunenässä, oli juuri pahimmillaan.  Mallina olisi aikoinaan suosittu Shokki-lehti ja tarkoituksena

oli haalia kokoon maan etevimmät sarjakuvantekijät,  jotka saattaisivat hallita kyseisen lajityypin.  Sivupalkkiokin olisi kaupalli-

sen tilaustyön tasoa.  Sain lehden tuoreena päätoimittajana vapaat kädet lehden tekemiseen, Book Studion osuus olisivat kustan-

nukset, lehden painattaminen ja levittäminen ja Stephen Kingin novelli, joita Book Studiolla oli käyttämättöminä jonkin verran.

Alustava ajatusriihi lehden aikaansaamiseksi pidettiin Hyvinkäällä Book Studion kellarissa, joka oli sonnustettu oleskelutilaksi

nojatuoleineen sun muine hyvineen . Paikalla olivat kustantamon johtajaomistaja Kari Lindgren, kirjailija Kari Nenonen, sarjakuva-

piirtäjä Petri Hiltunen sekä allekirjoittanut, josta oli värvätty lehden päätoimittaja (muita toimittajia ei ollutkaan).  Petri Hiltusen

läsnäolo oli sattuma, sillä hän saapui Nenosen seurassa jostakin syystä. Ajatusriihi kokoontui tosin aluksi läheisessä ravintolassa,

jossa olut virtasi varsinkin muiden kuin allekirjoittaneen voimalla. Itse en perusta oluesta, joka on minusta rahvaan voiteluainetta.

Tuon ravintolaistunnon merkittävin saavutus oli lehden nimen keksiminen, joka aluksi tuotti kovasti vaikeuksia. Se, että lehden

nimeksi tuli juuri Amok, oli Hiltusen keksintöä. Muuten hän ei sen koommin osallistunut lehden sisältöön johtuen siitä, että olut

kihosi hänen päähänsä ja palattuamme Book Studion tiloihin hän heittäytyi kustannusalan ammattilaiseksi ja rupesi neuvomaan

Kari Lindgreniä, joka ei tietenkään sietänyt nuoren intoilijan puuttumista omaan ammattialaansa.  Asia kehittyi siihen malliin, että

Hiltunen poltti päreensä ja Lindgren heitti hänet ulos. Sen jälkeen lehden suunnitteleminen unohtui, Nenonen esitti erikoisnumeronsa

eli Veikko Vennamon taitavaa imitointia  ja ilta jatkui muiden aiheiden parissa.  Lehden sisällön aikaansaaminen siihen kuuluvine

yksityiskohtineen jäi tyystin allekirjoittaneen kontolle.  Voisin vielä lisätä tähän erään maininnan Petri Hiltusen näkemyksestä

fantasiasarjakuvan alueelta.  Tuossa ainoassa kohtaamisessani kyseisen piirtäjän kanssa hän jo ennen oluen sekoittavaa vai-

kutusta puuttui myös tekemääni John Carter-sarjaan, jonka hän todennäköisesti oli nähnyt Portissa.  Kysymys oli päähenkilön

saapumisesta Marsiin. Kuten kysymyksessä olevan kirjan lukeneet muistavat, saapui John Carter toiselle planeetalle yhtä

alastomana kuin synnyinhetkellään. Hänen asunsa jäi hänen alkuperäisen tomumajansa päälle arizonalaiseen luolaan. Hiltunen

paheksui voimakkaasti sitä, etten esitellyt piirtämissäni kuvissa tulijan paljaita kellejä - kuten hän olisi ilman muuta tilaisuuden

tullen itse tehnyt.  Pidin ajatusta lähinnä alkeellisen mielenlaadun tuotteena, koska sellainen olisi ilman muuta pilannut  sarjan.

Olen nähnyt varsin pornografisen sarjan samasta aiheesta ERBfanzinessa ja se on todella vastenmielisen näköinen tekele. Se

ei kuitenkaan ole Hiltusen vastine vaan erään amerikkalaispiirtäjän näkemys. Sittemmin samainen Hiltunen on paljastanut

karvansa tekemällä äärimmäisellä raakuudella ryyditettyjä sarjakuvia, onneksi ei kuitenkaan sellaisia, joissa nakupellet olisi-

vat riehuneet miekkojen sun muiden tappoaseiden kanssa kuin berserkit.  Itse piirsin väkivaltaisia tapposarjoja joskus 16-vuo-

tiaana kunnes kasvoin aikuiseksi.  Jotkut eivät taida kasvaa.  Mutta takaisin Sarjiksen pariin ...

   Ensimmäinen pulmani oli koota sarjakuvantekijöitä lehteen. Tehtävää vaikeutti naturalistista sarjakuvaa hallitsevien piirtäjien

harvinaisuus maassamme.  Tiesin jo Sarjiksen ajoilta, että 99 prosenttia kotimaan sarjakuvantekijöistä tuotti pelkästään pilasar-

joja. Oli löydettävä vähintään viisi kaupallisen kynnyksen ylittävää tekijää ja ensi töikseni ostin kaikki uusimmat omakustanteet

ja kahlasin ne läpi todetakseni vain,  että rahani olivat menneet hukkaan.  Ainuttakaan soveliasta ei löytynyt underground-piirtä-

jistä ja uusista yrittäjistä tai innokkaista harrastajista.  Omakustanteisiin näytti kelpaavan mikä vain.  Oli turvauduttava Joonak-

sen apuun.  Hän vietti vasta-alkaneita taiteilijaeläkepäiviään eikä ollut itse kovin innostunut  niin suuritöisistä sarjoista,  joita oli-

sin tarvinnut,  mutta sarjakuvapiireissä tiiviisti seurustelevana hän oli piirtäjäporukasta paremmin perillä kuin minä.  Hän ehdotti

minulle Timo Mäkelää, joka tunnetaan nimimerkistään Timppa. Itse keksin pyytää vasta Valloista kotiutuneen Jukka Murtosaa-

ren mukaan ja etsin käsiini myös  Ilkka Ruokolan,   joka oli aiemmin tehnyt näyttäviä kuvituksia ja sarjakuvia Tähtivaeltaja-leh-

teen, mutta lopettanut kyllästyttyään omakustanneympyröihin.  Jari Rasi oli Kari Lindgrenin ehdotus ja löytyi Jalavalle tekemien-

sä kirjankansien ansiosta.  Hän oli kiinnostunut kokeilemaan naturalistista sarjakuvaa, vaikka olikin tehnyt pääasiallisesti huumo-

risarjoja eri lehtiin.  Rasi ei tuntunut itse keksivän aihetta sarjaan, jota häneltä odotettiin. Niinpä minä jouduin sen tekemään ja

kirjoitin sopivan pituisen käsikirjoituksen. Ja kun siihen soppaan vielä pani kykynsä Kari Nenonenkin ja Rasi piirsi sarjan omin

nokkinsa niinkuin itse halusi, ei alkuperäisestä käsikirjoituksesta jäänyt jäljelle juuri mitään.

Näin oli viisi tekijää koossa kun minut itseni laskettiin mukaan.   Sain kyllä useita tarjouksia sekä tunnetuilta että tuntemattomilta

piirtäjiltä heti ensimmäisen numeron ilmestyttyä, mutta lisää sopivia tekijöitä ei lehden elinaikana enää löytynyt,  paitsi Timo Kähkönen, 

jonka sarja jäi roikkumaan koska oli tarkoitettu Amok numeroon neljä,  jota ei koskaan tehty.  Monien tarjollaiden joukossa oli myös

Juba-niminen tyyppi, josta en ollut ikinä kuullutkaan, mutta hänen näytteensä nähtyäni palautin ne saman tien eikä hänelle avautu-

nut mahdollisuutta osallistua.  En kyllä käsitä, minkälaista sarjaa hän olisi voinut tehdä kyseiseen kauhu-lehteen... Ruokolan tai-

tavasti piirretty humoristinen osuus riitti kyllä hyvin sisältöön, johon ei kaivattu muuta kevennystä.

                         

 

                                                      

 

 

 

 

                                                             Amokin tekijät piirsivät kukin itsestään omakuvan lehteen. 

                                Lehdestä ei tullut lainkaan sellainen, joksi olin sen kuvitellut.  Se oli jonkinlainen "perhepainos" Shokista.  Omat Conan-Doyle-

sarjani olivat kaikkea muuta kuin jännittäviä ja tein ne turhan kiireessä päätyöni varjossa.  Mukana olevat dokumentaariset jutut

Tutankhamonin kirouksesta ja Himalajan lumimiehestä teettivät taustatietojen keräämisen osalta vaivaa,  mutta nekin oli liian no-

peasti piirrettyjä.  Lehti olisi ehkä myöhemmin löytänyt paremmankin linjan, mutta sille ei suotu aikaa kehittyä.   Kunnianhimoisis-

ta suunnitelmista huolimatta Book Studio julkaisi vain kaksi numeroa, sitten Amok haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Haudattiin

elävältä, voisi sanoa sillä se oli jo osoittanut elinvoimaisuutensa. Kumpaakin numeroa myytiin noin 3000 kappaletta, mikä oli tuol-

loin suuri määrä kun kyseessä oli kotimainen albumi.   Pääsyynä Amokin kuolemaan oli samaan  aikaan alkanut lamakausi,   joka

kaatoi peräkkäin kaksi kirjapainoa,  joissa Amok olisi pitänyt painaa.  Kustantaja sai tarpeekseen ylimääräisen tuotteensa kanssa

temppuilusta ja päätti keskittyä taas vain omalle saralleen eli pokkareiden tekemiseen.   Amok kolmosen valmis materiaali jäi pö-

lyttymään Book Studion tiloihin, kunnes se myöhemmin saatiin myytyä Harto Pasosen perustamalle pienkustantamolle, joka julkai-

si senkin lopulta kolme vuotta kakkosnumeron jälkeen.  Pasonen ei ollut kiinnostunut jatkamaan, ilmeisesti kovien sivupalkkioiden

 vuoksi.  Niin oli Amok lopullisesti pantu multiin ja tuskin tulee nousemaan kuolleista, vaikka se sopisikin lehden tyyliin... 

  

                               AMOKIT - kahden ensimmäisen kannet K.T.Leppänen  -  viimeisen Jukka Murtosaari. 

              

 

                                                                                                                                                                                                               

 

 

 

 

 

 

 

Amokin kaltaista pelkästään kotimaisia sarjakuvia sisältäviä lehtiä ei ole sen koommin tietääkseni saatu aikaan, ellei oteta huomioon

omakustanteen tapaisia pienlehtiä, joita ei ole edes tarkoitettu kaupalliseen myyntiin.  Lähinnä sellaisen yritti saada toimimaan Kalervo

Pulkkinen, joka puhui Kustannus Oy Semicin vastaavan pökerryksiin ja sai kustantamon painamaan uuden Laaki-lehtensä, johon oli

haalittu todella sekalainen kokoelma kotimaisia sarjakuvantekijöitä, jopa jokunen ammattilainenkin. Mutta koska mukaan oli ympätty

myös ulkolaista underground-sortin sarjakuvaa, ei Laakia voida pitää kovinkaan sinivalkoisena. Sitä ilmestyi vain kaksi numeroa

vuonna 1993 ja sen jälkeen 1996 Laaki-albumi, joka oli jo erotiikanvärittämä hybridi.  Semic sai nopeasti kyllikseen Laakista ja pesi

siitä kätensä, kuten odotettavissa oli.  Vaikka Pulkkinen oli kehunut Marjaana Tulosmaalle, että Leppänenkin piirtäisi sarjaa hänen

lehteensä, en siihen suostunut kun sitä sitten kysyttiin.  Vaikka täysin kotimaisen sarjakuvalehden tie näyttääkin historian valossa

olevan kovin ohdakkeinen, en kuitenkaan pidä mahdottomuutena sellaisen ihmeen toteutumista.  Eihän tarvitsisi kuin runnoa yhteen

kiroilevat siilit, viivitjawagnerit, katjatukiaiset, villerannat ja vastaavat pseudosarjakuvat niin kaiketi löytyisi ostajiksi juuri näistä sur-

keuksista pitäviä ja niitä jopa ihailevia kummajaisia, joita kaikesta päätellen tästä maasta löytyy yhden lehden ylläpitämiseksi. 

                                            NÄITÄ KUMMASTELLESSANNE VOITTE POIKETA LINKKISIVULLE