SEURA-LEHDEN SARJAKUVIA:   Koska kotiini ei ollut tilattu tätä toista sen ajan johtavaa aikakauslehteä, luin sen sarjakuvia satunnaisesti mummolassa.

Sen vuoksi mikään sen sarjoista ei muodostunut suosikikseni. Lehden sarjakuvat vaihtelivat 50-luvulla. Parhaiten lehden sarjoista ovat jääneet mieleen Ratsu-

poliisi King, joka taitaa olla lehden pisimmän aikaa jatkunut miltei nimikkosarja sekä myöskin varsin onnistunut Matti Mainio ja Jussi Juonio, joiden vitsit oli-

vat mukavan nasevia. Myöskin tohtori Bennett jäi mieleeni hyvin piirrettynä. Sekä Seura että Apu olivat tavallaan kokoperheen lehtiä, vaikka Apu olikin ai-

van selvästi jo taustansakin johdosta suunnattu enemmän työläisväestölle tuon ajan näkemyksen perusteella. Jo sarjakuvien määrä lehdessä kuvaa tätä, sillä

Avussa oli koko 50-luvun suhteellisesti enemmän sarjakuvia kuin kilpailijassaan. Seura oli myöskin painoasultaan moitteeton verrattuna Apuun, jossa varsin-

kin valokuvat kärsivät huonolle paperille painetusta syväpainomenetelm,ästä.  Sarjakuvia molemmissa oli 1950 saman verran, mutta seuraavina vuosina Apu

lisäsi niiden määrää niin, että vuonna 1953 niitä oli lehden sivuilla kerrassaan 10 kun vastaava määrä Seurassa oli 5.

  50-luvun alun sarjat tulivat 40-luvulta ja niiden joukossa olivat Jonni Huimapää (40-luvulla Jonni Hazard), Vesa Vekkuli,  Matti Mainio ja Jussi Juonio sekä

Yksinäinen Ratsastaja sekä tietenkin Ratsupoliisi King. Mukana oli myös mukaan laskettavana tietosarjakuva. Näistä Jonni ja Yksinäinen Ratsastaja katosi-

vat melko pian ja tilalle tuli vain Pekka Peloton, niin että vuonna 1951 lehdessä oli vain viisi normaalisarjakuvaa plus terveyssarjakuva. Samana vuonna Apu-

lehti komeili seitsemällä sarjakuvalla. Apu-lehden myynti oli tuolloin suurempi kuin Seuralla , mutta liekö se sarjakuvarunsauden ansiota vai ei...

                             

                                          Ratsupoliisi King ja Matti Mainio ja Jussi Juonio olivat mieluisimman sarjani Seurassa.

        

       Jonni Huimapää oli seurassa vielä 50-luvun alussa, mutta vaihtui pian varsin lyhytaikaiseen Dickie Dareen. Ikävä kyllä en muista näistä kumpaakaan, koska

       niiden ilmestyessä en ollut vielä varsinaisessa lukuiässä.  Sittemmin Jonni Huimapää oli kuitenkin suosikkisarjani Sarjakuvalehdessä. Dickie Daresta en ole

       tiennyt mitään ennen kuin selvisi, että se oli Milton Caniffin piirtämä sarja, jota hän teki ennen Terry ja Pirates-sarjaansa. Dickie Dare oli mukana vain lyhyen

       aikaasillä se vaihtui piankin Pekka Pelottomaan.

                              

                                   Tämäkin sarja ilmestyi lehdessä niin varhain, etten alle kouluikäisenä ollen muista siitä yhtään mitään. 

                                                                 

                                                                       Pyhimyskin seikkaili jonkin aikaa Seurassa 50-luvun alussa, mutta täytyy tunnustaa, etten muista sitä lainkaan. 

    

    Tutustuin paremmin tähän Zane Greyn luomaan kanadalaishahmoon Kippari Kalle-lehden kokonaisista seikkailuista. Mutta siitä enemmän Kippari Kallen  kohdalla.  Mummeli oli niinikään yksi Seuran vakiosarjoista

    vaikkei ollutkaan mukana vuosikymmenen alusta saakka. Olkoon sekin karikatyyrisarjana esimerkkinä sen ajan hyväntahtoisesta hengestä verrattuna nykyajan raadolliseen karikatyyrisarjakuvaan.

                                            .

                                             Tohtori Bennettiä luin mielelläni.  Se kai johtui sen mielenkiintoisesta, asiallisesta juonesta ja puhtaan selkeästä piirrosjäljestä.

                                              Katselin myös TV:stä Tohtori Kildarea jokseenkin samoihin aikoihin. Sen seuraajasta, Ben Caseystä en pitänyt apinamaisen

                                             pääosan esittäjän takia. 

        

     Kapu ja Pojat-sarjasta minulla on vain kalpea muisto. En tainnut arvostaa sitä erikoisemmin. Sama on sarjan Tuttua Tohinaa kohdalla. Kaiketi luin kyllä molemmat, koska lehdessä

     ei kovin monta sarjakuvaa ollut. Seura oli samankaltainen kuin Apu-lehti, mutta julkaisukooltaan isokokoisempi . Lukijan kannalta sen tekstisisältö oli kuitenkin monipuolisempi kuin Avussa .

                                   

                                   Vesa Vekkuli oli tyypillinen tuon ajan hupisarja, joka ei sinänsä minua innostanut. Aikakaudelle luonteenomaisena se

                                   oli harmittoman kiltti, mitä ei voi sanoa tämän ajan raakalaissarjoista, jotka huvittelevat liian usein rivoudella.

                                   

                                          50-luvun alkupuolella lehdessä oli terveyteen liittyvä opetussarjakuvakin. Tässä käsitellään keltatautia. 

             

      Kultu ja Ville Vallaton olivat myöhempää 50-luvun julkaisumateriaalia. Molemmat ammattimaista työtä. Varsinkin Ville oli välillä ihan oikeasti hauska, vaikka tutustuinkin sarjaan pa-

      remmin sen omasta lehdestä, jossa tarinat olivat pitempiä.

             

      Vaikka Crockett olikin pesunkestävä seikkailusarja, en tainnut sitä erikoisemmalla mielenkiinnolla seurata. Pupu Pirteä on jäänyt paremmin mieleen, olihan se taattua Disneyn

       laatutyötä. Sen nimikkokuva on selkeästi jäänyt mieleen. Nämäkin kuuluivat lehden valikoimaan myöhemmin 50-luvulla.

                      

                   Mustanaamiokin löytyi jo 50-luvulla Seuran sarjojen joukosta. En muista luinko sitä lainkaan sen alkeellisen piirrosjäljen takia. Koko-

                   naisia seikkailuja luin kuitenkin Sarjakuvalehdestä ja Kippari Kallesta. Sarja oli mielestäni tuolloin ihan hömppä. Naamioitu trikoosan-

                   kari heilumassa keskellä Afrikan viidakoita, höh! Lee Falkin Taika-Jim oli tuolloin paljon mielenkiintoisempi, vaikka yhtä heikosti

                   piirretty.

                            

                                   Tätä sarjaa en muista lainkaan, mutta tällainekin Seurassa oli jonkin aikaa. Vaikka olinkin innostunut avaruussarjoista

                                   pojannaskalina, lienee tämän sarjan kovin kliininen toteutus ollut syynä huomion puutteeseen.

                            

                               50-luvun loppupuolella lehti alkoi julkaista jopa kotimaista sarjakuvaa. En tainnut lukea sitä lainkaan, en myöskään Hel-

                               singin Sanomista, jossa se pitempään ilmestyi. Johtui varmaankin siitä, etteivät kovin kuivakkaasti ja hieman liian kari-

                               katyyrimäisesti tehdyt kuvat herättäneet mielenkiintoani. Sitäpaitsi päähenkilö ei ollut tarpeeksi sankarin näköinen nuo-

                               resta lukijasta, joka oli tottunut toisen näköisten sarjakuvasankarien ulkomuotoon. Vaikka luinkin tuolloin moniakin sel-

                               laisia sarjakuvia, jotka olivat kömpelömmin piirrettyjä kuin Veikko Savolaisen Joonas, jokin tylsyys sarjan ulkoasussa

                               aiheutti sen, ettei se herättänyt mielenkiintoani. Onhan Savolainen taitava piirtäjä, mutta hänen taipumuksensa heittäytyä

                               liian karrikoivaksi syö voimaa naturalistisesta sarjakuvasta. 

                                                                                                     linkkisivulle